Kevät tuli, kaikkine pienine takapakkeineenkin, tänä vuonna harvinaisen aikaisin. Toistaiseksi alkuvuosi onkin ollut säiltään johdonmukainen; talvi kesti kaksi kuukautta, joista tammikuun piti pakkasia ja helmikuussa satoi lunta.
Ja maaliskuussa ne lumet sitten lähtivät aika nopeasti. Siitä alkoi sesonki, joka ainakin itseni kaltaiselle ikuiselle nuhanenälle on joskus aika tuskaa, kun katu- ja muu pöly lentää ja tunkeutuu joka paikkaan, etenkin hengityselimiin.
Tänä keväänä tuska on ainakin itselläni ollut tavanomaista vähäisempää. Se johtuu paljolti siitä, että sekä taloyhtiöissä että Mikkelin kaupungin puolella herättiin kiitettävän aikaisin katujen puhtaaksi harjaamiseen ja pesemiseen.
Ei odotettu sitä takavuosina mantrana hoettua yöpakkasten päättymistä, vaan tehtiin puhdistusta siellä missä pystyttiin.
Tokihan siitä seuraa se, että joitakin paikkoja joudutaan harjaamaan moneen kertaan, mutta luulen, että se lasku on aika mitätön verrattuna siihen, miten katujen tomuttaminen parantaa mikkeliläisten elämänlaatua.
Talvet ovat nykyään sellaisia, että vanhoja kalenteripäiviä on kunnossapitohommissa aika turha tuijotella. On viisasta tehdä katujen putsaamista silloin kun niin voidaan tehdä.
Itse todistin joulukuussa sitä, että kaduilta harjattiin ja traktorilla pois kuljetettiin viimeisiä syksyn lehtijätteitä. Mikäs siinä, kun lunta ei ollut mailla halmeillakaan. Ja ehkä siinä reagoitiin siihenkin, että kunnossapitokaluston kuljettajat jo naputtelivat hermostuneina pöydänkansia siinä ajatuksessa että eikö tässä päästä ollenkaan hommiin...
Lauhtuvat talvet ovat lisänneet hiekoittamisen tarvetta. Omien havaintojeni mukaan sepeliä kylvettiin Mikkelin väylille ihan kiitettävästi, mutta on siinä sitten puhdistamistakin.
Mikkelissä käytetään vuosittain liukkauden torjuntaan jopa 4 500 tonnia hiekoitussepeliä. Eikä sitä kierrätetä, vaan se päätyy Oravinmäen maanvastaanottopisteeseen.
Sepeliä ei kierrätetä, koska toistaiseksi ei ole keksitty kustannustehokasta keinoa kerran käytetyn sepelin puhdistamiseen siihen kertyneestä hiekasta ja muusta liasta niin, että sitä olisi terveellistä käyttää uudelleen.
Tässä olisi kiertotalouden kehittäjille haastetta. Hiekoittaminen ei nimittäin takuulla lopu ihan lähivuosina.
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehden päätoimittaja.