Kun on kerrankin nähnyt, miten mikkeliläinen Riku Pajari käsittelee pakkaa, ei tee mieli lähteä kortille hänen kanssaan. Siinä hommassa ei ole tarjolla kuin hopeasija.
Mutta ihmekös tuo, Pajari on ihan oikea taikuri. Vuonna 1987 syntynyt paljasjalkainen mikkeliläinen on esiintynyt ammatikseen taikurina jo vuodesta 2008. Taikuuden ammattilainen siis, niin kuin hän itse sanoo.
Ja vieläpä palkittu sellainen; viimeisin titteli tuli syksyllä taikuuden Pohjoismaiden mestaruuskilpailuista, joissa Pajari oli parhaana suomalaisena toinen.
– Yksi ruotsalainen pääsi edelle, hän tunnustaa.
Millaisella tempulla PM-hopeaa oikein taiottiin?
– Itse temppu on ihan kirjasta opeteltu ja noin 70 vuotta vanha. Se perustuu siihen, että pystyn jakamaan pakasta kortteja miten haluan tai mitä pyydetään; esimerkiksi pelkkiä punaisia kortteja tai pelkästään tietynnumeroisia kortteja. Pakan päältä ja alta, keskeltä tai vaikka mistä.
– Tempussa siis periaatteessa jaetaan vain kortteja pöydälle, mutta tuomaristo tykkäsi esiintymisestäni ja esityksen huumorista. Esitys oli rakennettu taikureille, tavalliselle yleisölle en samanlaista tekisi, Pajari sanoo.
Korttipakka on kolikoiden ohella Pajarin ykköstyökalu. Pakka liikkuukin koko haastattelun ajan taikurin käsissä ällistyttävällä sujuvuudella. Ilmestyypä kortteja tyhjästä hänen sormiinsa ja jokunen putoaa suustakin.
– Pitää keksiä käsille jotain tekemistä, Pajari perustelee.
Korttipakka on kätevä työväline nimenomaan Pajarille, jonka leipälaji on lähitaikuus, usein vielä esitystilanteessa liikkuvana esitettynä. Vaikkapa niin, että hän kiertää viihdyttämässä ja hämmästyttämässä pikkujouluporukkaa ja vaihtaa sujuvasti pöydästä toiseen.
– Lähitaikuus on sikäli nautittavaa, että sitä ei voi rakentaa minkäänlaisten salaluukkujen tai tehosteiden varaan. Kaikki tapahtuu siinä hetkessä, tässä ja nyt, hän sanoo.
Taikuus ei ole sitä mitä näet tai kuulet vaan sitä, minkä tunnet.
Korteista alkoi myös Pajarin matka kohti taikuuden ammattilaisuutta. Kipinä tosin syttyi jo kolmasluokkalaisena Tuppuralan koulussa.
– Rehtori Antti Veijonen piti viikoittaista taikurikerhoa, jonka päätteeksi esitettiinkin jotain. Yhdeksänvuotiasta ei taikuus vaikeana lajina silloin kuitenkaan jaksanut sen enempää kiinnostaa, vaikka isovanhemmilta tulikin joululahjaksi taikurin välinelaatikkoa ja sellaista.
– Täysi-ikäisyyden kynnyksellä innostuin pokerista. Opettelin korttihuijareiden tekniikoita. En tosin huijatakseni vaan välttyäkseni huijatuksi tulemiselta. Jossakin vaiheessa näytin jonkun kikan kavereille. Vastaus oli että ”tuohan näyttää ihan taikuudelta”.
– Ensimmäiset esiintymiset tapahtuivat vuosina 2006-2007 ZicZacissa, johon minut pestattiin muutamille keikoille. Palkaksi tuli sitten aina jonkinlainen piikki baariin. Vuodesta 2008 olen taikonut työkseni, Pajari muistelee.
Taikurin työ on esiintymistä. Satojen keikkojen kokemuksella Pajari esiintyy aikuisyleisöille erilaisissa juhlatilaisuuksissa ja rakentaa shownsa tilanteen ja tarpeen mukaan. Esitys saattaa kestää 20-45 minuuttia, mutta se vaatii kovan pohjatyön käsikirjoituksineen kaikkineen.
– Parhaat yleisöt ovat monesti pikkujouluissa. Siellä porukka on valmiiksi hyvässä tunnelmassa ja haluaa viihtyä. Tosin on pikkujouluissa huonojakin keikkoja ollut, mutta syy on aina löytynyt omasta itsestä. Joskus asiat vain eivät osu kohdalleen eikä väki lähde mukaan, Pajari tunnustaa.
Taikuus, etenkin lähisellainen, perustuu sorminäppäryyteen. Siinä ei tule hyväksi kuin harjoittelemalla.
– Alkuaikoina treenaaminen oli jo maanista. Saatoin harjoitella temppuja 8-12 tuntia päivässä. Kyllä nytkin menee tunteja päivässä koneen tai kirjan ääressä, mutta pyrin myös ajattelemaan tekemistäni, esitysten käsikirjoituksia myöten. Sellaiset pari uutta asiaa pyrin oppimaan kuukaudessa.
Taikurihommiin tuo tasapainoa päivätyö asiakaspalvelutehtävissä.
– Korona-aikana kalenteri tyhjeni niin, että muutakin piti keksiä. Siviilityö antaa hyvin elämälle sellaista vähän normaalimpaa rytmiä, hän sanoo.
Opeteltavaa riittää. Taikurihommissa ei ole sellaista kuin maailman paras eikä valmiiksi tule koskaan. Mitä enemmän oppii, sen kirkkaammin tajuaa, ettei itse asiassa osaakaan vielä paljon mitään.
– Kilpailuissa on tullut kovaakin kritiikkiä. Kun on itse kuvitellut osaavansa jonkin jutun ja sitten sanotaan että ei tuo nyt oikein... Mutta sitten pitää vain putsata pöytä ja aloittaa alusta.
Esikuvia Pajarilla olisi lueteltavaksi vaikka kuinka, mutta vain yhden hän mainitsee, 71-vuotiaan amerikkalaisen Richard Turnerin.
– Hän kutsuu itseään nimellä card mechanic, korttimekaanikko. Hän on ainutlaatuinen korttitemppujen tekijä maailmassa. Lisäksi hän on täysin sokea, Pajari sanoo ja lisää, että jotkut Turnerin tempuista ovat päätyneet hänenkin ohjelmistoonsa ”muutaman miljoonan toiston” jälkeen.
Pajari on sanonut, että alkuaikoina hänen esityksensä olivat ”enemmän temppuja kuin taikuutta”.
Hetkinen, mutta eihän taikuutta oikeasti ole olemassakaan! Määrittelepä nyt tempun ja taikuuden ero, taikuuden ammattilainen!
– Temppu on jotain sellaista, jota katsoja jotenkin osaa odottaa. Vaikka sitä, että pakasta löytyy tietty kortti tai että korvan takaa poimitaan kolikko.
– Taikuus taas on sitä, mitä katsoja ei osaa odottaa. Se tuottaa hänelle yllätyksen, elämyksen. Ja se erottaa harrastelijan ammattilaisesta.
– Joku on määritellyt asian niin, että taikuus ei ole sitä mitä näet tai kuulet vaan sitä, minkä tunnet. Voihan esimerkiksi kaunis auringonlaskukin olla tavallaan taikaa.
Voisiko oikea sana olla taianomaista?
– Kyllä se on ihan hyvä sana.