Musiikki on minulle henkireikä. Ilman sitä olisi hankala olla. Toki täytyy myös muistaa, että hiljaisuus itsessään on jo musiikkia, toisinaan parasta sellaista.
Olen mikkeliläinen trubaduuri Jari Valjakka. Ikää minulla on sen verran, ettei viikatemies ihan vielä kolkuta nurkilla, mutta lähellä aletaan jo olla.
Päivätyön ohessa olen ikuinen punkkari sekä vastarannan kiiski. Tällä tiellä olisi tarkoitus jatkaa.
En luokittele itseäni sinällään muusikoksi, vaan olen enemminkin itseoppinut oman tien kulkija.
Musiikki on minulle elämäntapa ja keino ilmaista itseäni. Lapsesta asti on tullut soitettua ja hakattua jos jonkinlaisia soittimia.
Minua on aina kiehtonut musiikissa sen monipuolisuus ja mahdollisuus muovailla kappaleita, melodioita, osia ja rytmejä – vähän kuin vahaa tai savea muovailisi.
Innostukseni musiikkiin, sen tekemiseen ja esittämiseen juontaa jo varhaislapsuuteni.
Ensimmäiset musiikkiesitykseni pidin jo lapsena joulukuusen ympärillä alasti hyppien. Tästä mainitusta tavasta en ole kyllä vieläkään päässyt eroon.
Mutta kun puhutaan ensimmäisestä oikeasta esiintymisestä yleisölle, taisin olla noin kymmenvuotias. Muistaakseni ne olivat jotkut pikkujoulut, joissa esitin Led Zeppelinin Stairway to Heaven -kappaleen.
15-vuotiaasta saakka olen pyörinyt keikoilla säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole pitänyt keikoistani lukua, mutta sen voin sanoa, että niitä on ollut ja paljon.
Lapissa on tullut jonkun verran esiinnyttyä, ja ne ovat olleet makeita reissuja.
Olen kolunnut esiintymispaikkoja aina Iso-Syötteen huipulta navettaan asti.
Olen keikoilla genrevapaalla vyöhykkeellä.
Juuri kyseinen keikka Iso-Syötteen huipulla on ollut yksi ikimuistoisimmista. Aurinko oli laskemassa ja taivas verenpunainen. Päästiin kavereiden kanssa tekemään tuo keikkamatka vielä prätkillä. Näitä muistoja on todella paljon, mutta tuo tapahtuma on jäänyt hyvin mieleen.
Muuten esiintymisiä on ollut yksityistilaisuuksissa, moottoripyöräkerhoilla, ravintoloissa, kapakoissa, synttäreillä ja milloin missäkin.
Pääsääntöisesti keikkailen muualla kuin Mikkelissä, vaikka mukavahan täälläkin on aina esiintyä.
Kuuleman mukaan olen esiintyjänä karismaattinen, persoonallinen ja monen eri tyylisuunnan taitaja.
Olen keikoilla genrevapaalla vyöhykkeellä, aika lailla mennään fiiliksen ja tilanteen mukaan.
Välillä on hauska käännellä ja väännellä biisejä erilaisiksi versioiksi kesken soiton. On tullut soitettua esimerkiksi vanha kunnon Paranoid humppana ja Irinan Hiljaisuus räkäbluesversiona.
Ehkä kuitenkin mieluiten esitän country- tai rock-sävyistä materiaalia.
Pitää tietysti myös muistaa, että hevi on paskanakin parasta. Toisinaan on mukava lopettaa keikka vaikka Napalm Deathin You Suffer-biisiin. Ah, se on niin keväinen kappale!
Toisessa ääripäässä ovat Arttu Wiskari ja Lauri Tähkä – heidän tuotantoonsa en enää koske.
Itse kuuntelen musiikkia hyvin laidasta laitaan, lähinnä fiiliksen mukaan. Myös vuodenajat vaikuttavat siihen, mitä milloinkin kuuntelen.
Siivotessa saattaa soida Mardukin Beast of Prey live ja työmatkoilla kaikki mahdollinen Chris Cornellista Behmin kautta Slayeriin tai vaikkapa Obituaryyn.
Ja jos haluaa rauhoittua, mikä on minulle melkein mahdottomuus, niin Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta ja Jean Michel Jarre toimivat aika hyvin.
Radiota tulee äärimmäisen harvoin kuunneltua. Tuntuu, että kaikki kuulostaa ihan samalta. Paitsi Kansanradio.
Suosikkiartisteja minulla on monia. Mainittakoon nyt Nick Cave, Chris Cornell, Vesa-Matti Loiri, The White Buffalo ja Ismo Alanko.
Musiikintekijöitä, joita arvostan suuresti, ovat ainakin Anssi Tikanmäki, Amorphiksen Esa Holopainen ja edellä mainittu Nick Cave.
Bändeistä kestosuosikki on ainakin Anathema. Myös Mikkelistä on lähtenyt tai lähdössä kovia bändejä, kuten As I May, Balance Breach ja tietysti Bloodred Hourglass. Arvostan.
Unelmani musiikin saralta on, että pysyisin terveenä ja saisin jatkossakin keikkailla omaan tahtiin mahdollisimman monessa paikassa.
Tietysti oman materiaalin julkaisu on jossain välissä ajankohtaista. Materiaalia kyllä on, mutta aika on rajallinen.
Unelmakeikkani ajoittuisi juhannuksen jälkeiseen aamuun, kun juhlineet ihmiset potisivat ankaraa krapulaa järven toisella puolella. Minulla olisi käytössä järjettömän iso äänentoisto, didgeridoo sekä viulu, jota en osaa soittaa. Eipä sitä muuta tarvita. Olen vähään tyytyväinen.
Vapaa-ajallani viihdyn moottoripyörien parissa. Amerikan poikien valmistamat moottoripyörät ja siihen liittyvä persoonallinen kerhotoiminta ovat lähellä sydäntäni – kuten myös taiteet ylipäänsä kaikissa muodoissa.
En luopuisi mistään hinnasta lapsistani, heidän terveydestään ja hyvinvoinnistaan.
Mikä tekee minut onnelliseksi? On vain yksi ja ainoa asia, mutta siitä lisää myöhemmin! Cheers!
Juttusarjassa ääneen pääsevät mikkeliläiset taiteen ja kulttuurin tekijät.