Olen Tuomas Torikka, kavereiden kesken Tumppi. Olen 41-vuotias mikkeliläinen kirvesmies ja muusikko.
Soitan kitaraa Deathropy-nimisessä bändissä, jossa olen toinen perustajajäsen yhdessä Harri Häkkisen kanssa. Toimin yhtyeessä pääasiallisena säveltäjänä.
Deathropy on viisihenkinen bändi, jonka jäsenten ikähaarukka on jossain 36 ja 48 vuoden välillä.
Kokoonpanossamme Harri laulaa, Ville soittaa toista kitaraa, kaimani Tuomas bassoa ja Joni on rumpali. Loistavia soittajia kaikki.
Soitamme metallimusiikkia, jossa kuuluu oikeastaan jokaisen soittajan omaa historiaa ja mieltymyksiä.
Meitä on yritetty leimata monta kertaa johonkin Göteborg-metallin eli melodisen death metallin tyylisuuntaan. Itse en näe asiaa aivan niin, ellei palata johonkin 90-luvun alkupuolelle, jolloin siinäkin genressä oli vielä jotain raikasta. Nykyään taitaa olla muodissa soittaa modernin metallin ja melodisen death metallin vivahteita sisältävää musiikkia, joka toki on paikoin hyvääkin.
Minä säveltäjänä ammennan musiikkini kaikesta muusta, esimerkiksi klassisesta pianomusiikista, maailmanmusiikista ja vaikka sitten iskelmästä, jonka melodiat – ainakin suomalaisessa iskelmässä – ovat kyllin melankolisia varioida metallimusiikkiin.
Jos minun täytyy nimetä yksi yhtye, josta bändimme saa vaikutteita, vastaan Dissection.
Bändimme on saanut alkunsa joskus pari kolme vuotta sitten. Olin tehnyt kasallisen biisejä pöytälaatikkoon ja ajattelin edellisen bändin hajottua, että ehkä jonain päivänä teen soololevyn, johon soitan kaiken itse ja julkaisen biisit.
Onneksi Harri otti minuun yhteyttä monien sattumien kautta. Siitä alettiin sitten perustaa oikeaa bändiä.
Ensimmäisen levyn julkaisimme tämän vuoden helmikuussa. Tammikuussa 2025 alkavatkin jo toisen levyn äänitykset.
Debyyttilevymme sai valtavan hyvän vastaanoton ja poiki paljon hyvää. Mutta voi pojat, tämä seuraava tulee olemaan jotain mullistavaa, uutta ja raikasta! Siitä on jo paria biisiä soitettukin livenä.
Lapsena suosikkiyhtyeitäni olivat ehdottomasti Metallica, Death ja Iron Maiden.
Tuomas Torikka
Tulevaisuuden suunnitelmissa on uuden levyn lisäksi paljon keikkoja, isojakin, ja varmaan jonkin verran rekvisiittaa tulee live-esityksiin lisää, kuka tietää.
Mainitsemisen arvoinen on Black Box Mikkelin keikka lokakuun 25. päivä, siellä kuullaan varmasti lisää.
Oma soittoharrastukseni alkoi jo lapsena. 8-vuotiaana aloin soittaa rumpuja ja kitaraa aloin tapailla 9-kesäisenä jollain mutsin hankkimalla landolalla.
Kai isosiskon huoneesta pauhannut thrash metalli antoi kipinän siihen, että hankin itse myös kyseisiä c-kasetteja ja aloin harjoitella niiden pohjalta korvakuulolta kitaraa. Rumpujen osalta kävin ottamassa tuntejakin.
Matkan varrella olen opetellut bassokitaran salat ja musiikin teorian omatoimisesti. Monihan luulee, että jokainen kitaristi osaa soittaa myös bassoa, mutta oikeasti basso on erittäin vaikea soitin, jos sitä soittaa oikein ja varsinkin, kun siihen yhdistää teoria-asiat mukaan.
Sellon omistin myös joitakin vuosia, se soitin on kiehtonut minua aina. Osaan soittaa myös sitä, mutta en minä lähellekään mikään Eicca Toppinen ole. Haluaisinkin ehkä mennä opistoon ottamaan sellonsoitosta tunteja.
Oma musiikkimakuni menee laidasta laitaan. Kuuntelen klassista musiikkia, maailmanmusiikkia ja jonkin verran metallia, mutta myös kevyempää, esimerkiksi vanhaa kunnon skeittipunkkia tulee luukuteltua.
Lapsena suosikkiyhtyeitäni olivat ehdottomasti Metallica, Death ja Iron Maiden. Ehkä melodisuus oli se juttu, joka minuun iski kaikkine harmonioineen ja murtosointuineen. Se sai minut ymmärtämään musiikin laajamittaisuuden, joka on ääretön.
Suosikkibiiseistä ensimmäisinä tulevat mieleen Metallican Master of puppets, Ludovico Einaudin Una Mattina ja Dissectionin Dark mother divine.
Musiikki on minulle värejä, mielentila ja rauhoittava asia. En pystyisi hengittämään ilman musiikkia. Musiikki on myös paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja, mutta muistoja kuitenkin.
Heräsin musiikkiin joskus 6–7-vuotiaana, mutta onpa minusta kuvia jo alle nelivuotiaana, kun olen pukeutunut rokkitähdeksi leikkikitara kädessä.
Minulla oli bändi jo hyvin nuorena, mutta en muista sen nimeä. Soitimme pääasiassa covereita ja muutama omakin kappale oli. Muistan hyvin ensiesiintymisemme Kokkolan Länsipuiston lavalla. Olin silloin 13-vuotias. Siitä hetkestä tähän päivään mennessä vyöllä onkin sitten 450–550 keikkaa eri projekteissa ja kokoonpanoissa.
Yksi asia, joka on vaikuttanut merkittävästi elämääni, on päihteettömyys. Tarkoitan kaikkea sitä, mitä päihteet tuovat mukanaan: mitä ne tekevät mielialalle ja miten ne voivat määrätä elämää.
Lääkitsin tietämättäni päihteillä myös esimerkiksi ADHD:ta, joka on yksi neuropsykologisista poikkeamistani.
Olen ottanut viimeisen päihdyttävän annokseni 6. toukokuuta vuonna 2013. Siitä on aikaa noin 11,5 vuotta. Minulla ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Jos en olisi sitä päätöstä tehnyt, kasvattaisin nyt horsmaa jossain päin Suomea.
Myös lapset olivat yksi suuri syy puntaroida päihteiden käyttämistä. Loppujen lopuksi päihdeaddikti voi kuitenkin ainoastaan itse päättää luopua päihteistä. Sitä päätöstä ei kannata tehdä kenenkään muun mieliksi, koska muuten se ei ole kauaskantoinen päätös.
Loppujen lopuksi en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois menneistä vuosista, masennuskausista, pohjakosketuksista tai suruista, koska niiden ansiosta saan tänään olla juuri se ihminen, jonka menneisyys minusta loi.
Kun vilkaisen taaksepäin, niin näen kuitenkin enemmän hyviä asioita ja ymmärrän, että kaikella on ollut suuri merkitys kokonaiskuvaan ja siihen, mitä minulla on elämässäni juuri nyt.
Musiikin tekemiseen päihteet eivät ole koskaan juuri vaikuttaneet, koska musiikki on ollut elämässäni aina. Ennemminkin eletty elämä on tuonut kokemusta ja saanut näkemään asiat hieman avarammin kuin päihdevuosina.
Olen myös aina ollut utelias asioiden suhteen ja tiedonjanoni on loputon.
Vietän vapaa-aikaani mieluiten kotiaskareita tehden, lenkkeillen, luonnossa liikkuen ja kirjojen parissa. Luen ja kuuntelen paljon psykologisia ja ihmismielestä kertovia teoksia.
Perheeni ja lapset tekevät minut onnelliseksi. Myös se tuo suuresti onnellisuutta, kun esittää lavalla jotain itse luomaansa ja bändikaverit seisovat takana tukena ja nauttivat täysin rinnoin.
Surua minulle tuottavat turhat riidat ja väärinkäsitykset. En voi myöskään sietää sitä, että ihmistä kohdellaan kaltoin. Jos näen läheiseni olevan surullinen, niin tulen surulliseksi myös itse.
En luopuisi mistään hinnasta terveydestäni, perheestäni, läheisistäni, yksityisyyden suojastani, empatiakyvystäni ja huumorista. Nämä asiat minulle ovat elinehto ja kaiken tarkoitus.
Juttusarjassa ääneen pääsevät mikkeliläiset taiteen ja kulttuurin tekijät.