Olen Helena Waris, 53-vuotias kirjailija ja asun Ristiinan Löydössä.
Opiskelin lukion jälkeen puutarhuriksi, mutta kirjoitin jo silloin harrastuksenani Uniin piirrettyä polkua, josta tuli vuonna 2009 Pohjankontu-trilogiani ensimmäinen osa.
Kirjoitin esikoisromaaniani kaksikymmentäyksi vuotta. Romaanini ehti saada useita hylkäyksiä eri kustantamoista ennen kuin Otava otti sen julkaistavakseen. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin Otava on yhä yksi kustantajistani, mutta myös muita on tullut rinnalle.
Minulta on julkaistu kaksikymmentäyksi teosta, ja tänä vuonna julkaistaan vielä ainakin kaksi uutta. Novellejani löytyy viidestä julkaisusta sekä yhdestä äidinkielen oppikirjasta. Määrä tuntuu melkoiselle ja tuntuu hassulle, että minua tituleerataan kokeneeksi ja pitkän uran tehneeksi. Niin kai sitten.
Neljä romaaniani on kirjoitettu yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Yhteiskirjoittaminen on mielenkiintoista ja yksinpakerrukseen verrattuna nopeampaa.
Mikkeliläisen Jesse Haajan kanssa teimme supersankari Rendelin elokuvasta kirjaversion. Se oli hyvin opettavainen projekti.
Ristiinalaisen Anne Leinosen kanssa olemme aloittaneet humoristisen Kettukoski-äänikirjasarjan, joka sijoittuu kuvitteelliseen eteläsavolaiseen pikkukuntaan. Sen työstö on ollut ratkiriemastuttavaa.
Kettukoskea on ilmestynyt nyt kaksi osaa ja kirjoitamme parhaillaan kolmatta. Ensimmäisen osan painettu versio julkaistaan näinä päivinä. Jos kirjan nimi on Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella, niin lukija ymmärtänee, ettei luvassa ole verta ja suolenpätkiä sisältävää synkeää nordic noiria, vaan kieli poskessa tehtyä hulvatonta cosy crimea.
Aviomieheni Janne Nykäsen kanssa kirjoitimme kymmenen vuotta sitten tulevaisuuteen sijoittuvan jännärin, Entropian, joka saa vihdoin jatkoa ensi vuoden puolella.
Puolison kanssa kirjoittaminen on ainakin meidän tapauksessamme ollut rentoa ja inspiroivaa. Alun perin Entropian tosin piti olla kepeää eroottista viihdettä, mutta jotenkin se lipsahtikin kuolemanvakavaksi poliittiseksi dystopiaksi.
Tuotannostani löytyy myös lastenkirjasarja, joka on saanut innoituksensa perheemme maremmano-rotuisesta Olaf-koirasta. Sarjassa on nyt ilmestynyt kuusi osaa. Seitsemäs ilmestyy syksyllä. Lastenkirjojeni tiimoilta olen tehnyt paljon kouluvierailuja.
Kirjojen lisäksi olen tehnyt myös esitystekstejä Astuvansalmen amatsoneille sekä osallistunut laitilalaisen Sotkan muna -esityksen synnyttämiseen. Näytelmäteksteissä on oma päänvaivansa, mutta onhan se hienoa nähdä tekstiään esitettävän.
Aloitin kirjailijanurani fantasialla, ja se on edelleen rakkain lempilajini. Tykkään maailmojen luomisesta, vaikka se onkin aikaa vievää puuhaa. On nautinnollista tutustua luomiinsa henkilöihin. Näen heidät melkeinpä olemassaolevina tyyppeinä, ja toisinaan keskustelen heidän kanssaan.
Hion tekstejäni yleensä kauan ja kirjoitan romaanini moneen kertaan.
En koskaan tiedä aloittaessani, miten kirja loppuu. Usein ihmettelen mitä olen kirjoittanut ja miksi. Olenko minä edes itse kirjoittanut tuon tekstin? Romaanihenkilöni tekevät itsenäisiä päätöksiä, enkä pysty aina vaikuttamaan heihin, vaikka haluaisinkin. Olen kuin matkustajana junassa, eikä määränpäätä ole kerrottu minulle.
Tällä hetkellä päähuomioni on kaksitoista vuotta sitten aloittamassani kivikausifantasiassa, joka ilmestyy ensi vuonna. Senkin juoni on muuttunut jo moneen kertaan.
En pelkää pitkiä työrupeamia. Olen saanut kiitosta viimeistellystä kielestä, ja minut on palkittu Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnolla neljä kertaa. Se myönnetään aina vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiaromaanille.
Olin myös viime kesänä Finnconin, Suomen suurimman scifi- ja fantasiatapahtuman kunniavieras.
Menestynein teokseni on kuitenkin eittämättä ollut veijariromaani Nuorgamin vettä, jossa kolmekymppinen Mikke Korhonen kuljetuttaa vesiämpäriä Suomen päästä päähän. Kirja käännettiin saksaksi ja se onkin ainoa käännöskirjani.
Teos päätyi myös opetuskäyttöön. Olen hieman pahoillani niiden lukiolaisten puolesta, jotka joutuvat kahlaamaan Nuorgamin veden osana äidinkielen opintojaan. Pakkopullakirjat olivat omassa nuoruudessani aina mielenkiinnottomia ja ankeita.
Lukiolaisten piina jatkuu vielä ensi vuonnakin, koska Otava jatkoi sopimusta edelleen. Jotain muutakin kertoisin mielelläni kyseisen kirjan tulevaisuudennäkymistä, mutta sopimusseikat estävät sen vielä toistaiseksi.
Olen viisivuotisella taiteilija-apurahalla ja työtahtini on ollut ehkä liian ankara. Kirjojen väleissä ei ole ollut kunnon taukoja.
Päässäni on koko ajan niin paljon porukkaa, etten ole pystynyt lukemaan kunnolla muutamaan vuoteen. Aivoni ovat editointiasennossa. Vaikka edessäni olisi Finlandia-voittajan tekstiä, ryhdyn mielessäni korjailemaan sitä. Joten kuuntelen äänikirjoja lenkillä ja käsitöitä tehdessä.
En pysty kuuntelemaan väkivaltaisia tarinoita, vaikka omissa kirjoissani aiheelta ei vältytä. Kuuntelen elämäkertoja ja pidän Lappiin muuttaneiden tai muulla tapaa elämäänsä muuttaneiden ihmisten tositarinoista.
Tykkäsin myös todella paljon Lucinda Rileyn seitsemästä sisaresta kertovasta sarjasta, ja olen vähän orpona nyt, kun sain viimeisenkin osan kuunneltua.
En myöskään jaksa enää innostua dystopioista, en kirjoittajana enkä lukijana. Olemme eläneet dystooppisen pandemian lävitse, joten haluan iloisempaa meininkiä.
Korona muutti perheemme elämää merkittävästi, enkä itse ole vieläkään täysin parantunut. Hevosista ja aaseista oli pakko luopua, ja sitä suren viikoittain.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos luovut jostain, saat aina jotain uutta tilalle.
Hankimme hiljattain mökin Pohjois-Karjalasta. Kun pääkaupunkiseudun ihmiset tulevat mökeilleen Ristiinaan, me livahdamme saman verran itään. Olen viettänyt lapsuuteni Kiteellä, ja nyt neljänkymmenen vuoden jälkeen tuntuu ihanalta mökkeillä entisillä kotikonnuilla.
Pieni Saimaan saaremme tuntuu juuri nyt maailman parhaimmalta paikalta.
Käsi sydämellä -sarjassa ääneen pääsevät mikkeliläiset taiteen ja kulttuurin tekijät.