Joskus ennenkin on tullut mieleen, että olenkohan tasapainoton ihminen. Vähän aikaa sitten siitä ei ollut epäilystäkään, kun aamulla en yllättäen pysynytkään pystyssä. Säikäytti ihan helvetisti. Ambulanssihommiksihan se meni.
Apu tuli nopeasti. Pätevä ja jämäkkä ensihoitajakaksikko otti tilanteen haltuun. Otti sydänfilmit ja verikokeet ja kysyi, mikä päivä nyt on. Tiesin. Tuli sellainen olo, ettei tässä mitään hätää ole. Vaikka teki päästä kamalaa niin kuin laulussa sanotaan.
Sairaalaan piti lähteä, mutta sellaisilla saatteilla, että kyseessä on hyvänlaatuinen, joskin kiusallisen raju asentohuimaus. Tämän diagnoosin vahvisti sitten lääkärikin myöhemmin päivällä.
Vietin keskussairaalan päivystyksessä kymmenisen tuntia. Koko ajan olin erinomaisessa hoidossa. Minut otettiin vastaan asiallisesti ja huolehtivaisesti, käytiin katsomassa ja talutettiin vessaan kun en sinne omin jaloin päässyt. Annettiin lääkettä ja tuotiin peittoa ja ruokaakin, kun oloa veti vähän hinteläksi.
Minun kanssani touhusi sen päivän aikana varmaan kymmenkunta Eloisan työntekijää, hoitajia ja lääkäreitä.
He antoivat itsestään ihan superammattilaisen kuvan. Tekivät työnsä viimeisen päälle ja käyttäytyivät niin, että äkillisestä vaivasta hämmentynyt ja pelästynyt potilas rauhoittui.
Kokemukseni jälkeen olen entistäkin onnellisempi ja kiitollisempi veronmaksaja. Kiitän siitä, ettei tässä maassa tarvitse miettiä, onko varaa tilata ambulanssi tai viettää päiviä sairaalassa. Tai maksaa joku isompi operaatio, jos sellainen sattuisi kohdalle.
Siinä pötkötellessäni mietin sitäkin, että tässä kohdassa sitä ihmiselle tulee joko vahva luottamus tai sitten ankara epäluottamus terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan. Kun homma toimii, on kaikki hyvin. Mutta jos homma ei toimi, on usko koetuksella.
Niin että piru meidät perii, jos tämän meidän Eloisamme päästetään retuperälle. Kansalaisen on saatava tarvitessaan apua ja ammattilaisille on annettava saumat tehdä työnsä.
Yksi juttu vielä. Vähän enemmän yksityisyyttä sinne päivystysosastolle kyllä kaivattaisiin. Minä loikoilin siellä verkkareissa ihan sujuvasti eikä asioissani ollut mitään peiteltävää. Odottelin kun jalat taas kantoivat, sain lohtua ja jumppaohjeita ja kävelin pois.
Mutta kuulin minä sen päivän aikana aika paljon sellaista, jota minun ei olisi ollut tarpeen kuulla ja mitä minä en ollenkaan välittäisi tietääkään.
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehden päätoimittaja.