Kiinnostukseni taiteeseen ja kulttuuriin heräsi jo nuorena miehenä, kun pääsin armeijan jälkeen 1980-luvun alussa museoapulaiseksi Mikkelin taidemuseoon.
Opiskellessa alaa tietämys laajeni, mutta lopulta huomasi sen, että yksittäisen henkilön tietämys on parhaimmillaankin suhteellisen rajallista. Onneksi joka päivä oppii jotakin uutta.
Olen museojohtaja Matti Karttunen, iältäni 60-vuotias. Olen syntynyt Mikkelissä, mutta lähdin vuonna 1984 Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan museoaineita. Pääaineenani oli taidehistoria ja sivuaineina kansatiede, arkeologia ja museologia.
Erityinen kiitos kannustuksesta täytyy antaa Jaatisen Aijalle, joka tuolloin toimi taidemuseossa aluetaidemuseoamanuenssina ja kannusti minua opiskelemaan alaa.
Jyväskylästä tie johti Keravalle ja Järvenpäähän, josta sitten paluumuuttajana takaisin Mikkeliin.
Valmistuin yliopistosta 90-luvun alun laman aikaan, joka oli hyvin hankalaa aikaa työllistymisen kannalta. Tein kaikenlaisia määräaikaisia hanttihommia alkaen puhelinmyynnistä työskentelyyn Jyväskylän yliopiston taidehistorian laitoksella.
Sitten pääsin vakinaiseen toimeen Keravan museon tutkijana. Lopulta tein Keravalla viransijaisena museonjohtajan tehtäviä. Tuolloin pääsin kaksivuotiseen esimieskoulutukseen, jolla oli myöhemmin suuri merkitys hakiessani töihin Mikkeliin.
Kun Mikkelissä avautui vuonna 2005 museotoimenjohtajan paikka hakuun, laitoin paperit sisään, sain kutsun haastatteluun ja tulin valituksi. Tuosta lähtien olen ollut nykyisessä tehtävässäni, vaikka tittelini on ehtinyt muuttua matkan varrella jo muutamaan kertaan.
Museojohtajan työtehtävät vaihtelevat laidasta laitaan – museokokoelmien roudaamisesta hallinnollisten päätösten valmisteluun.
Yleisesti ottaen työnkuva pienessä yksikössä on monipuolista ja vaihtelevaa.
Tässä työssä saa olla jatkuvasti tekemissä äärimmäisen kiinnostavien sisältöjen ja aineistojen kanssa, oli sitten kyseessä taide, historia, kulttuuriperintö, rakennettu kulttuuriympäristö, museokokoelmat tai mikä muu tahansa museoita koskettava aihepiiri.
Pyrin kuluttamaan kulttuuria monipuolisesti. Käyn teatterissa, konserteissa ja luonnollisesti jo työstänikin johtuen paljon erilaisissa näyttelyissä. Kotona vietän aikaani kirjallisuuden ja musiikin parissa.
Minulla on vinyylilevyjä reilut 600 kappaletta, cd-levyjä ehkä vielä enemmän.
Matti Karttunen
Musiikki kiinnostanut minua ihan lapsesta saakka. Lapsuudenkodissa oli pieni kasettisoitin, jolla äänitettiin radiosta mielimusiikkia. Muutama kasettikin vanhemmilla veljilläni oli.
Eniten tuli kuunneltua CCR:n Cosmo’s Factorya, Queenin A Night at the Operaa ja Emerson, Lake & Palmerin Trilogya.
Levyjen keräily alkoi vasta kun oli sen verran omaa rahaa, että pystyin hankkimaan stereot. Se oli tuohon aikaan melko iso sijoitus taloudellisessa mielessä.
Musiikkia yritän kuunnella mahdollisimman laajasti, mutta rock- ja popmusiikin puolella kuuntelu painottuu 1960, -70 ja -80-lukujen musiikkiin.
Jos yksittäinen genre täytyy nostaa esiin, niin progressiivinen rockmusiikki on kaikkein lähinnä sydäntäni.
Kuuntelen myös bluesia, r & b:ia, raskasta rockia, heavyä, klassista musiikkia ja hieman myös kokeilevampaa musiikkia.
Parhaaksi levyksi on paljon tarjokkaita; ainakin Pink Floydin The Dark Side of the Moon on ehdoton klassikko aina kansitaidetta myöten tai saman bändin Wish You Were Here. Kolmantena tarjokkaana on Wishbone Ashin Argus, aivan täydellinen kokonaisuus! Genesiksen Selling England by the Pound on myös loistava albumi. Yesin Close to the Edge täytyy mainita, samoin King Crimsonin Red, Black Sabbathin Vol 4 ja Deep Purplen Machine Head. Kyllä näitä löytyy paljon.
Minusta loistava albumi on sellainen, jonka sisällöstä ei voi ottaa mitään pois tai siihen ei voi lisätä mitään ilman, että kokonaisuus jollakin tavalla kärsii. Lisäksi hieno ja mietitty kansitaide täydentää kokonaisuuden, kun levyn visuaalinen ilme kuvastaa musiikin ja sisällön sanomaa.
Nuorena miehenä Pink Floyd kolahti todella kovaa. Yhtyeen musiikki on kokeilevaa, melodista, koskettavaa ja sisältää hienoja kitara- ja kosketinsoitinsooloja. Sävellykset ovat kiinnostavia. Kitaristi David Gilmour ja kosketinsoittaja Richard Wright laulavat kuin enkelit. Sanoitukset ovat mielestäni syvällisiä – ainakin suhteutettuna pop- ja rock-musiikin sanoituksiin keskimäärin.
Pink Floydin musiikki on minulle sinistä. Sininen on taivaan, ikuisuuden ja äärettömyyden väri.
Käyn myös keikoilla jonkin verran.
Kesällä kävin Puistobluesissa Järvenpäässä, jossa oli kattaus hienoja bändejä. Altered Five Blues Band Yhdysvalloista soitti rokkaavaa bluesia. Tanskalainen Thorbjörn Risager and the Black Tornado soitti suurella kokoonpanolla puhaltimien vahvistamana rythm and bluesia niin, että jalka alkoi väkisinkin vipattaa. Wishbone Ash oli minulle se tärkein esiintyjä. Vaikka yhtyeen taiteellinen luovuus lienee ollut suurimmillaan 1970-luvulla, niin edelleen homma toimi aivan loistavasti.
Päivän päätti vanhojen herrasmiesten Canned Heat, joka esiintyi jo Woodstockissakin vuonna 1969.
Heinäkuun lopussa Mikkelin musiikkijuhlilla esiintyi Liepajan sinfoniaorkesteri ja Latvian Kansalliskuoro. He esittivät Carl Orffin upean Carmina Buranan. Ihan tuli tippa linssiin, kun kuuluisa avausosa O Fortuna jyrähti ilmoille valtavalla volyymilla!
Itse en ole musiikillisesti lahjakas. Viime talvena menin kuitenkin kansalaisopiston rumpukurssille. Se oli hauskaa puuhaa, vaikka lähdettiin liikkeelle aivan alkeista.
Ongelma on kuitenkin se, ettei kotona ole rumpuja, joita pärisyttää. Vain harjoittelemalla riittävästi alkaa kehittyä. Puoli tuntia viikossa ei oikein riitä.
Musiikkia tulee kuunneltua aina kun on aikaa, mutta teen minä muutakin vapaa-ajalla. Viihdyn hyvin kotona. Luen paljon kirjallisuutta ja lehtiä. Englannin Valioliigaa seuraan melko tiiviisti, erityisesti Liverpool FC:n pelejä. Olen käynyt Liverpoolin kotistadionilla Anfield Roadilla katsomassa Poolin pelejä kolme kertaa. Kaksi kertaa olen nähnyt Poolin pelaavan Suomessa. Viime syksynä sain jopa vaimon lähtemään mukaan Liverpooliin ja Anfieldille!
Nuo kokemukset ovat unohtumattomia elämyksiä.
Asumme vaimon kanssa kahdestaan Pitkäjärvellä rivitalossa. Tulen onnelliseksi pienistä hetkistä elämässä läheisten kanssa, kohtaamisista, aivan arkisista asioista.
Olen ollut myös siinä mielessä onnekas, että olen päätynyt museoalalle.
Uralleni on mahtunut monia hienoja hetkiä. Ensimmäisenä tulevat kuitenkin mieleen kannustavat kollegat ja työkaverit, joilta saa apua kun vain ymmärtää apua pyytää.
Ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä. Ei museoiden näyttelyitä, tapahtumia ja elämyksiä olisi ilman osaavia ja sitoutuneita työntekijöitä. Varmaankin työuran jälkeen kiikkustuolissa istuskellessa tulee muisteltua työkavereita.
En luopuisi mistään hinnasta läheisistä ihmisistä, ihmisoikeuksista, sananvapaudesta ja demokratiasta. Enkä levykokoelmastani.
Juttusarjassa ääneen pääsevät mikkeliläiset taiteen ja kulttuurin tekijät.