Teatteri on minulle usein keino sanoittaa jokin tuntematon ymmärrettävään muotoon.
Ajattelun tekeminen näkyväksi kiehtoo minua. Teatterissa se tehdään teatterin kielellä ja muodoilla, jotka antavat meille hirveästi mahdollisuuksia. Se on sellaista jatkuvaa haparointia, josta silloin tällöin puhkeaa kukkaan jotain kaunista.
Olen Esko Korpelainen, juuri 34 vuotta täyttänyt teatteritaiteen maisteri ja taidepedagogi.
Maisteritutkinnon tein Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa teatteriopettajan koulutusohjelmasta. Olen saanut myös teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutuksen ammattikorkeakoulussa.
Tunnistan opettajuudessani vahvan veren perinnön, sillä olen itse kolmannen polven opettaja.
Uskaltanen mainita myös, että tohtorikoulutus on myös innostava ajatus taide- ja teatteripedagogiikan saralla.
Ohjaaminen tuli urallani vastaan ennen opettamista.
Ensimmäinen ohjaus oli osana kansanopiston teatteriopintoja vuonna 2012. Sitten tuli heti perään toinen, pian kolmas.
Ohjaaminen on äärimmäisen vaikeaa ja kiinnostavaa. Teatteriohjaaminen on itselleni hurmaavan käytännöllistä työtä, sillä siinä asiat voidaan kokeilla nopeastikin ja sitten pohtia, että miten erilaiset valinnat vaikuttavat lopputulokseen.
Teatterin tekemisessä sytyn eniten rohkealle kokeilemiselle ja sille, että käytetyt keinot ovat näkyviä.
Keinojen näkyvyys ei mielestäni ota mitään pois wau-fiilikseltä, vaan paremminkin lisää sitä. On hauskaa ihmetellä, että ”jaahas, he tekivät eeppisen pyrstötähti-kohtauksen taskulampulla ja ilmapallolla!” Se on brechtiläistä teatteria.
Pedagogina olen luotsannut Mikkelin Tyttöteatteria sekä Paukkulan Teatterilinjaa, joka tunnettiin aiemmin nimellä Näyttämölinja. Niissä teatteriopettajuus kattaa koko teatteritaiteen laajuuden, mutta ennen kaikkea kyse on teatterin muotokielen, taitojen ja taiteellisen ajattelun opettelusta.
Viime vuosina olen yhä enemmän nostanut omassa työskentelyssäni feministisen pedagogiikan arvoja.
Aistin Mikkelissä kulttuurikaupunkina tällä hetkellä positiivista kuhinaa.
Kysyminen on tärkeää. Miten voisimme toimia tasavertaisesti keskenämme? Miten meillä olisi yhdessä turvallisempaa? Miten työskentelymme olisi kestävää psyykkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja ympäristönäkökulmista?
Jaksaminen on noussut koronan ja oman iän myötä oleelliseksi osaksi työtä. Omasta ja muiden työkyvystä täytyy pitää huolta. Jos taiteellinen työskentely alkaa uhata omaa terveyttämme, täytyy miettiä asioita uudestaan.
Mikkelissä olen tehnyt teatteria ja esittävää taidetta esittävän taiteen kollektiivi Kaukasuksen kautta. Viimeisin etappi meillä Kaukasuksessa oli Kulttuuritila 22:n toteuttaminen Mikkelin keskustassa.
Vaikka olenkin kulkeutunut yhä vahvemmin opettajan ja asiantuntijan tehtäviin, pääsin viime vuonna itsekin näyttämölle spoken word -esitys Jatkumon tiimoilta. Se oli mahtavaa.
Yksittäinen highlight omista esiintymisistä on vuodelta 2013, kun vierailin Rovaniemellä Lentävän poron teatterissa ja sain näytellä pääroolia näytelmässä Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen. Lystiä aikaa.
Minulla on joitakin lapsuuden välähdysmuistikuvia niistä hetkistä, kun kiinnostukseni esittäviin taiteisiin syttyi.
Mikkelin teatterin Kardemumman rosvoissa oli hieno juna. Esiinnyin myös Urpolan koulun Seitsemän veljestä -näytelmässä.
Telkkarista ihailin MacGyveria ja Hercule Poirot’a. Syntyi tunne, että olisipa itsekin kiva näytellä.
Sitten tuli näitä ensimmäisiä kokemuksiani näyttämöllä. Kun yleisö taputti ja kiitti, se koukutti ja koukuttaa edelleen.
Hatara muistikuva on, että ensimmäistä kertaa esiinnyin päiväkodin jouluevankeliumissa yhtenä itämaan tietäjistä. Muistan tunteen siitä, että minua katsotaan nyt. Jännityksen tuntu kehossa. Hämärät valot. Askarreltu tötterö päässä.
Uralleni on mahtunut monia ikimuistoisia hetkiä. Kun Kaukasus sai Koneen säätiöltä ison apurahan Kulttuuritila 22:n toteuttamiseen, se oli hieno hetki. Siinä meidän kollektiivi sai ison tunnustuksen työstä, jota on tehty tällä alueella pitkään. Se tuntui hyvältä.
Ohjaukseni Baskervillen koira oli myös ikimuistoinen kokemus. Esitys alkoi aina vasta kello 23 Jääkärinkadulla ja päättyi vanhalle Linnamäelle 0.30. Siellä oltiin katsojien ja esiintyjien kanssa yhdessä Mikkelin pimeässä yössä. Siinä oli jotain maagista.
Tällä hetkellä teen Suomen nuoriso-opistossa sijaisuutta kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnon opettajana.
Teatteriopettajana tietysti toivon, että sijaisuus saisi jatkoa Paukkulan Teatterilinjan vastuuopettajan työstä. Haku Teatterilinjalle on auki, ja nyt tehdään efforttia sen eteen, että saisimme linjalle riittävästi opiskelijoita, jotta linja saataisiin toteutumaan parin vuoden tauon jälkeen. Vinkkinä, että hakeminen onnistuu Paukkulan kotisivujen kautta!
Olen tullut Mikkeliin äidin kohdusta vuonna 1989.
Elämäni aikana olen käynyt monissa kaupungeissa asumassa, mutta palannut aina Mikkeliin. Kaikkiaan olen paluumuuttanut tänne kahdeksan kertaa.
Aistin Mikkelissä kulttuurikaupunkina tällä hetkellä positiivista kuhinaa. Oli Kulttuurin unelmavuosi, joka toi paljon uutta koettavaa mikkeliläisten arkeen. Kulttuuritalo Sotkukin on löytänyt paikkansa.
Paukkulan Teatterilinja olisi mielestäni äärimmäisen hyvä asia kaupungille, koska Mikkeliä pidetään perinteisenä teatterikaupunkina. Tämä maine kuitenkin ajan mittaan haalistuu, jos meistä ei hehku teatterin tekemisen ja harrastamisen vimma ulospäin. Tähän liittyy oleellisesti myös taiteen kokeilemisen ja kokemisen kynnysten madaltaminen.
Eikä tässä ajassa enää riitä pelkästään vanhojen muotojen ylläpitäminen, vaan tarvitaan uusia tekemisen tapoja, joita esimerkiksi teknologian ja yhteiskunnan kehittyminen tuovat eteemme.
Kulttuuri kuuluu olennaisesti myös vapaa-aikaani, sen kuluttaminen on yksi kärkiharrastuksistani. Sen lisäksi harrastan mökkeilyä ja liikuntaa. Pidän ”ähinästä”, joka saavutetaan esimerkiksi koripallokentällä, tanssiessa, kuntosalilla tai metsänhoidollisissa tehtävissä.
Tykkään katsella myös kokkausohjelmia ja ottaa haltuun kasvisruokareseptejä omassa keittiössä.
Perheeni ytimen muodostavat avopuoliso sekä kolmevuotias valkoinenpaimenkoira.
Perheenjäseniäni ovat myös vanhempani sekä sisarukseni ja heidän perheensä. En luopuisi mistään hinnasta omien kummilasteni onnellisuudesta. Myös monet ystäväni ovat kuin perhettä.
Lähipiirin lisäksi onnea elämään tuovat myös esimerkiksi laadukkaat ja sivistyneet keskustelut, joissa muita kuunnellaan aidosti ja etsitään yhdessä vastauksia tai uusia parempia kysymyksiä.
Juttusarjassa ääneen pääsevät mikkeliläiset kulttuurin harrastajat ja ammattilaiset.