Lukuvuotena 1937-1938 Mikkelin kouluissa elettiin juhlan odotuksessa; olivat tulossa kaupungin 100-vuotisjuhlat.
Mikkelin 100-vuotisjuhlaa varten oli sävelletty ja sanoitettu juhlakantaatti. Osa kantaatista oli tehty lapsikuorolle.
Me Keskuskansakoulun lauluäänisistä tytöistä ja pojista koottu aikamoinen joukko olimme se lapsikuoro. Opettaja Tyyni Värilä vastasi kantaatin opettamisesta meille.
Äitini oli tullut siihen tulokseen, että tarvitsin uuden mekon, kun olin kerran menossa esiintymään kaupungin 100-vuotisjuhlaan. Mekko olisi samalla syntymäpäivälahjani. Olin täyttänyt tammikuussa 11 vuotta.
Lähdimme kävelemään Kattilansillasta kaupunkiin. Kuljimme torin halki, nousimme muutaman jyhkeän, matalan graniittiportaan ja siinä sitten olivatkin edessämme hallit: kangas- ja kauppahalli. Hallien päätyrakennukset olivat ikään kuin toistensa peilikuvat.
Kauppahallin puoleisesta rakennuksesta kuului soittoa; kenties hallin kahvilasta. Me menimme äitini kanssa kangashallin puolelle, Antti Kantasen liikkeeseen. Siellä oli vielä näin ennen sotia myytävänä paljon miesten ja naisten pukuja ja muitakin vaatteita.
Olin sitä mieltä, ettei sieltä löytyisi vaatetta minulle. Ihastuin kuitenkin yhteen siellä myytävänä olleeseen vihreään mekkoon. Sitä sitten sovitettiinkin päälleni.
Äitini mieleen ei kuitenkaan edes juolahtanut ostaa sitä. Kun myyjä vei sitä pois, totesi äitini minulle, että olin näyttänyt siinä mekossa pitkältä ja laihalta kuin tyhjä heinäseiväs. Olisihan siinä tosin ollut sitä kuuluisaa kasvunvaraa.
Äitini osti minulle hyvää villakangasta olleen vahvan, sinisen vekkihameen ja siihen kuuluneen merimiespuseron; siis kokonaisen merimiespuvun.
Pusero oli kirkkaanpunainen. Hihansuissa olivat siniset käänteet ja valkoiset ompeleet reunoissa. Niskassa oli sininen kaulusläppä ja edessä siniset nauhat -kuin kravatti- joissa kaksi valkoista ommelraitaa.
Presidentti Kalliolle oli tuotu ruskeanahkainen nojatuoli kirkon etuosaan.
Olisihan se pitänyt arvata, että merimiespuku! Olihan äitini laivurin leski ja lehtikin, joka meille tuli oli Merimiehen ystävä.
Äitini aviopuoliso oli ollut hinaajalaiva Louhen kapteeni. Louhi upposi kesäkuussa 1923 Saimaan vesillä Luonterin selällä, Pihjalasalon ja Papinsalon välissä.
Saattoi hyvinkin olla, että äitini oli jo etukäteen käynyt Kantasen kaupassa sopimassa tästä merimiesmekkokaupasta.
Asu osoittautui kyllä sitten myöhemmin oikein hyväksi. Silloin ei vielä tiedetty, että sota oli tulossa ja tarvittiin pitkän aikaa kestävää hamettakin.
Juhlapäivänä 7.3.1938 olimme valmiita esiintymään. Merimiespukuun sonnustautuneena kapusin juhlapäivänä muun lapsikuoron mukana kaupunginkirkon urkuparvelle.
Lapsijoukkomme sijoitettiin urkujen oikealle puolelle ja suuri aikuisten kuoro vasemmalle puolelle. Isosiskoni oli niin ikään mukana juhlassa; hän lauloi aikuisten kansalaisopistolaisten kuorossa. Siskoni oli tätä tilaisuutta varten ostanut Härmän puvun kunnallisneuvos Hulda Nordenstrengin liikkeestä.
Uruissa oli tietysti itse Kaarlo Erkama. Urkuparven permanto oli kuoroja varten porrastettu. Näille portaille meidät asetettiin seisomaan niin, että näki ja näkyi eikä joutunut laulamaan edessä seisovan niskaan.
Juhlaväkeä oli kirkon täydeltä. Oli erikoista sieltä ylhäältä katsella -sen minkä nyt paikaltaan pystyi näkemään, sillä kurkkia ei saanut- juhlapukuista kansaa.
Juhlaa saapui täsmällisesti ajallaan läsnäolollaan kunnioittamaan se tasavallan presidentti, jonka valintaa kyläläisiä oli tullut meillä kotiin radiostamme kuuntelemaan helmikuisena päivänä vuonna 1937.
Valitsijamiesvaalien pohjalta ei tuolloin ollut mitenkään varmasti ennustettavissa, kenestä uusi presidentti olisi tullut. Ehdokkaina olivat tuolloin olleet SDP:n Väinö Tanner, edistyspuolueen K.J. Ståhlberg, kokoomuksen P.E. Svinhufvud ja maalaisliiton Kyösti Kallio.
Ensimmäisellä kierroksella sai Ståhlberg 150 ääntä – jäi puuttumaan 1 ääni. Sitten radiostamme alkoi kuulua loputtomalta tuntuvasti: Kallio, Kallio, Kallio.
Presidentti Kalliolle oli nyt tähän juhlaan tuotu ruskeanahkainen nojatuoli kirkon etuosaan. Meitä oli kyllä kielletty kurkkimasta presidenttiä, mutta totta kai me kuitenkin vähän kurkistelimme.
Pian oli sitten meidän vuoromme esiintyä. Jännitti niin, että kämmenet hikosivat. En saa mieleeni, mitä muuta juhlassa laulettiin -ja kyllähän siellä toki puheitakin pidettiin- kaikki se meni ilmeisesti sujuvasti korvieni ohi.
Meidän laulumme sen sijaan kyllä muistan. Juhlakantaatin lapsikuoron osuus kuului seuraavasti:
Pyhä kirkko isien, kirkko lapsuutemme. Kellois ääni iäinen soi kautta vaiheittemme.
Pyhä kirkko isien, kerran kellos´ soittaa meille kutsun viimeisen, kun lähtöhetki koittaa.
Kuoroista otettiin kuvakin siellä urkuparvella. Koko porukka: aikuisten kuoro, lapsikuoromme ja Kaarlo Erkama, kaikki samassa kuvassa.
Muistan paikan, missä valokuvattaessa seisoin. Meitä oli kuvassa niin suuri joukko, ettei siitä pystynyt kaikkia tunnistamaan. Minusta kuvassa näkyi vain pieni tupsu pellavapäätä.
185-vuotiasta Mikkeliä onnitellen Kattilansillan kakara Ellu vuosimallia 1927