Maalla asuminen on mukavaa.
Siinäkin on kuitenkin omat riesansa, jotka olin jo ehtinyt unohtaa kerrostaloelämän aikana.
Kun ensimmäiset kylmät kelit loppusyksystä tulivat, alkoi seinien välistä kuulua pahaenteistä rapinaa.
Piskuiset papanat tiskialtaan kaapissa ja vessan hyllystön alla paljastivat lopulta rapistelijat. Hiiriähän ne, mitäpä muutakaan.
Näin eläinihmisenä olen aina suhtautunut kaikkiin nelijalkaisiin lempeydellä, niin myös hiiriin. Niin hyvä ystävä hiirulaisille en kuitenkaan ole, että haluaisin niitä kotiini rellestämään.
Suivaantuneina tilasimme netistä loukkuja, jotka pyydystävät kutsumattomat vierailijat elävänä. Loukkuja tuli tarkistaa useamman kerran päivässä, ja kun sinne joku eksyi, täytyi siimahäntä kuljettaa vähintään kilometrin päähän kotoa ja vapauttaa luontoon.
Melkoista rumbaa siis, mutta muuten homma toimi ihan kohtaisen hyvin. Saimme nimitäin tällä tekniikalla nalkkiin viisi vipeltäjää. Ne hiirijengin fiksuimmat jäivät kuitenkin jäljelle. Niitä ei ihan tuosta vain höynäytetty.
Joulukuun alussa homma karkasi niin sanotusti lapasesta.
Talo oli ollut tyhjillään melkein kokonaisen viikonlopun ja palatessa odotti epämieluisa ylläri. Seinien välissä lymyävät Einsteinit olivat sillä aikaa laittaneet kunnolla ranttaliksi. Ne olivat miinoittaneet sohvan papanoillaan, mutustelleet koristeiksi kuivattamani appelsiinisiivut kuonoonsa ja kähveltäneet joulupaketeista suklaata.
Lopulta, kun kaikki syötäväksi kelpaava oli laitettu huushollissa visusti piiloon, ne pirulaiset löysivät tiensä liinavaatekaappiin ja nakersivat pyyhkeisiin nyrkin mentäviä reikiä – varmaan kostoksi siitä, että en tarjonnut niille parempaakaan evästä.
Taistelutahtoni heräsi. Oli aika ottaa käyttöön astetta järeämmät aseet.
Taisteluvälineistä tehokkain löytyi naapurista, ihmisille ystävällinen mutta hiirille säälimätön Hilpukka-kissa.
Mitä säännöllisemmin Hilpukka kävi nuohoamassa nurkkia, sitä vähemmälle jäivät rapinat.
Kerran tavoitin kissan tuijottamasta korvat väristen jääkaapin taakse. Jätin kaverin hoitamaan tehtäväänsä ja poistuin vähin äänin ulkosalle. Eikä sen jälkeen ole kuulunut rapinaa. Ehkäpä hiirulaisen reppana kuljetti sellaisen viestin lajitovereilleen, että ei kannata tuohon pirttiin suunnata, siellä väijyy vaarallinen peto.
Tämä taistelu taidettiin voittaa.
Hiiret eivät ole mitään poikkeuksellisia vieraita maalaistalossa, mutta minulle tämän talven hiirijahti oli aikuisikäni ensimmäinen. Ja kyllä tästä jotain opittiinkin. Voisin nimittäin veikata, että ilman urheaa Hilpukkaa tarinan loppu olisi voinut olla toisenlainen.
Siitä hyvästä toveri ansaitsee monet erityislaatuiset rapsutukset.
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehden toimittaja.