Kauppakeskus Stellan aulassa vallitsee tavallinen tiistaiaamupäivän tunnelma. Ihmiset kulkevat ostoksille kauppahalliin, alakerran markettiin ja kenties Alkoonkin. Jotkut haahuilevat ilman kummempaa päämäärää.
Monet askeleet suuntaavat kuitenkin määrätietoisesti tutun kahvilan tuttuihin pöytiin. Pertti Parkkolan poikakerhon lähes jokapäiväinen kokoontuminen on alkamassa.
Pöydissä istuvat jo Parkkolan itsensä lisäksi Aarno Allen, Pauli Ihalainen, Oiva Kejonen, Raimo Laitinen, Matti Saksa ja Eero Korhonen. Muutamaa vielä odotellaan.
– Piispan Leevi ainakin sanoi tulevansa, sanoo Allen.
– Ja eiköhän se velipoika Eerokin sieltä tule, sanoo Laitinen.
Ja toden totta, sieltähän he pian tulevat ja hakevat paikkansa. Keskustelu on vilkasta ja soljuu moneen suuntaan monella tasolla.
Pöytiin ilmestyy muitakin tuttuja, kuka lyhyemmäksi, kuka pidemmäksi aikaa. Kerrataan kuulumiset, muistellaan muistot ja vähän kysellään niiden perään, joita ei paikalla näy.
Tässä porukassa ei kaveria jätetä.
Poikakerhon nimellä on historiansa. Urpolan koulua menneillä vuosikymmenillä käyneet mikkeliläiset muistavat sen pitkäaikaisen opettajan Pertti Parkkolan lukuisat kerhot.
Hän veti liikuntakerhoa ja luontokerhoa, joka myöhemmin kehittyi valtakunnallistakin tunnustusta saaneeksi Rutilus-kerhoksi.
Ja olipa Parkkola perustamassa Mikkeliin myös kirlian-kuvausta edistänyttä kerhoa 1970-luvulla.
– Tämä kerho sai alkunsa torikahvilasta, jossa kokoonnuttiin kesäisin. Sinne alkoi kerääntyä samanhenkistä porukkaa ja talvisin oltiin sitten vanhan kauppahallin kahvilassa, vaikka siellä kylmä olikin. Etenkin jos istui ulko-oven vieressä niin kuin minä usein, Parkkola muistelee.
Kauppakeskus Stellan valmistuttua sen avara aulakahvila valikoitui sitten itsestään selvästi uudeksi kokoontumispaikaksi.
– Valokuvaaja Matti Sikanen sitten kerran keksi, että olkoon tämän nimi Pertti Parkkolan poikakerho, kaikkien niiden entisten kerhojen muistoksi.
– Tämä on siis myös Rutilus-kerhon perinnekerho. Olet nyt hyvin jalorotuisessa seurassa, Parkkola sanoo haastattelijalle virne suupielessä.
Kerho sai alkunsa torikahvilasta, jossa kokoonnuttiin kesäisin.
Lisää porukkaa saapuu paikalle. Olli Hytönen, Unto Marttinen ja Ville Vitikainen saapuvat, Raimo Laitinen poistuu kauppareissulle.
– Minä olen tässä porukassa vähän tällainen puolieläkeläinen kun käyn vielä töissäkin, hän heittää päiviteltyään vielä lähtiäisiksi pääministeri Sanna Marinin juuri julkistetun muotovalokuvan tyyriyttä.
– Kaksi ja puoli tonnia maksoi. Ei kannata sillä hinnalla passikuvaa ottaa, hän sanoo.
Laitista kummeksuttaa myös sähkön hinta.
– Puhutaan ja puhutaan mutta mitään ei tapahdu. Ruotsissa ovat sentään jo alentaneet sähkön hintaa, hän puhisee.
Poikakerhon pojat eivät ole enää ihan junioreita. Iät huitelevat kahdeksankymmenen molemmin puolin. Siksi osa kerholaisista on jo hoivakodeissa ja osa poistunut Parkkolan sanoin ”ilmavoimiin”.
– Moni ei enää takaisin tule.
Puhe kääntyy äskettäin edesmenneeseen kerhoveljeen, toimittaja Veikko Kilkkiin.
– Soitin Veikolle kun kuulin hänen joutuneen sairaalaan. Keskustelu jäi lyhyeksi, mutta sen verran Veikko muisti sanoa, että ”vie pojille terveisiä”.
– Se kyllä liikutti kovasti. Heti läksin tänne terveisiä tuomaan, Parkkola sanoo hiljaa.
Muistelemme hetken Veikko Kilkin elämää ja hänen saavutuksiaan norpansuojelun hyväksi.
– Veikko kerran sanoi minulle että olen alaikäinen tähän porukkaan. Mutta minä olen aina sujuvasti tullut porukoihin mukaan. Minua ja Veikkoa yhdisti luontoharrastus, Piispa sanoo.
Naapuripöydässä käydään läpi suomalaisen siviili-ilmailun historiaa, Karhumäen veljesten uraauurtavaa työtä ja ensimmäistä lentoyhtiö Kar-Airia.
Se kuuluu poikakerhon kuvioon. Paljon nähneet ja kokeneet miehet hallitsevat laajoja elämänalueita. Tietopohja on mittava.
– Tästä minun paikaltani kun katsoo, niin ainakin neljästä aiheesta puhutaan nytkin yhtä aikaa. Se on hienoa, kun kaikki ymmärtävät toisiaan vaikka niin monta asiaa on menossa, naurahtaa Parkkola.
– Nythän meillä on oikeastaan hyvin sivistynyt keskustelu menossa. Välillä desibelitkin tuppaavat nousemaan, hän jatkaa.
Sunnuntaina ei kokoonnuta, kun se on lepopäivä.
Poikakerho on ahkera kokoontumisissaan.
– Täällä ollaan kuutena päivänä viikossa. Yhdeksän-kymmenen maissa tullaan. Jokainen menee ja tulee vapaasti, ilman sen kummempia kutsuja. Sunnuntaina ei kokoonnuta, kun se on lepopäivä, Parkkola sanoo.
– Vaikka kyllä tänne jotkut tulevat sunnuntaisinkin, Allen kuittaa.
Hänellä on painava sanansa sanottavana Urpolan vanhan koulun paikalle rakentuvasta yhtenäiskoulusta.
– Se Saimaanportin koulu on nimenä kyllä ihan älytön. Eihän sieltä edes pääse kunnolla Saimaalle, sanoo Allen.
Ja tottahan se on. Mitä vikaa oli vanhassa Urpolan koulun nimessä, pohtii moni muukin mikkeliläinen.
Sodan kokeneita miehiä istuu monessa pöydässä. Ei siis ole ihme, että sodastakin puhutaan. Ukrainan sota nostaa omiakin muistoja pintaan.
– 1939 jouduttiin lähtemään Viipurista kun venäläiset sieltä pois ajoivat. Välillä päästiin takaisin mutta vuonna 1944 piti lähteä lopullisesti, Pauli Ihalainen muistaa.
Urpolalaisella Eero Kylliäisellä on kerrottavaa Urpolan kartanon roolista jatkosodan vuosina.
– Olen tutustunut Viestipataljoona 1:n sotapäiväkirjoihin. Urpola oli radiomiesten käytössä lokakuusta 1942 lähtien, Kaakkois-Suomen Viestikillan pitkäaikainen aktiivi kertoo.
Parkkolalla on ehdotus siitä, mihin Venäjän valtiolta ja venäläisiltä jäädytetyt varat pitäisi käyttää.
– Niillä pitäisi jälleenrakentaa Ukrainaa. Se olisi oikeus ja kohtuus, itsehän venäläiset ovat maata tuhonneet.
Aamupäivä kuluu rattoisasti. Joku lähtee junalle, joku jonnekin toisaalle. Muut poikakerhon pojat jäävät pitämään palaveriaan.
Huomenna tullaan taas.