Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian elokuussa 1968.
Sosialistiblokin totalitaristinen isäntä oli tuolloin saman vainoharhan vallassa kuin Venäjä hyökättyään tänä vuonna Ukrainaan. Se lähti torjumaan oletettua länsimaista vaikuttamista ja ”vapauttamaan” kansaa.
Suomalaisia pelotti. Jatkosodan päättymisestä oli vain parikymmentä vuotta ja moni arveli neuvostopanssareiden vyöryvän myös meidän rajamme yli.
Itärajalla havaittiin joukkojen ja panssarikaluston siirtoja. Itämereltä löydettiin suuri punalaivasto matkalla kohti Suomea. Rannikkotykistö valmistautui ampumaan.
Varuskunnissa kohotettiin valmiutta. Varusmiesten lomia peruttiin ja lähdettiin hälytyksillä yön selkään lentokenttiä suojaamaan.
Paitsi että näin asiat eivät olleet. Tilanne rajoilla ja varuskunnissa oli rauhallinen ja hallussa. Venäläiset laivatkin olivat harjoituksissa.
Elokuu 1968 synnytti suomalaisissa paljon valemuistoja. Ne elävät sitkeästi.
Tämä yllätti myös mikkeliläisen tutkijan Pekka Turusen hänen rakentaessaan vuonna 2011 aloittamaansa tutkimusta. Sen tuloksena on ilmestynyt erinomainen kirja Kylmää rauhaa - Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tsekkoslovakian miehitys (Atena).
– En tietoisesti lähtenyt valemuistoja selvittämään. Tein haastatteluja aikalaisten kokemuksista tutkimusta varten, koska itsekin kuvittelin, että ne ovat totta.
– Tutkijan pitää kuitenkin antaa datan ohjata ja muuttaa hypoteesia tarpeen mukaan, Turunen sanoo.
Kun hän selvitti arkistotietojen perusteella varuskuntien toimintaa heti miehityksen jälkeen, selvisi, että metsäkeikat ja muut olivat suurimmaksi osaksi normaalia koulutustoimintaa, samoin lomien peruuntumiset.
– Monet kuitenkin muistavat Tsekkoslovakian miehityksen. Varusmiesmuistot ovat sitten yhdistyneet noihin aikalaiskokemuksiin, Turunen sanoo.
Elokuu 1968 synnytti suomalaisissa paljon valemuistoja.
Miksi näin on päässyt käymään?
– Tarinat ovat aina kiinnostaneet. Minäkin aloin vasta tutkimuksen edetessä ymmärtää, ettei niillä ollut todellisuuspohjaa.
– Monelle tulosteni lukeminen voi olla vähän tuskallista. Suosittelen lukemista silti, hän sanoo.
Valemuistojen vääriksi todistaminen on Turusen sujuvassa ja kiinnostavassa teoksessa kiehtovaa luettavaa ja tarpeellista tietoa jokaiselle elokuun 1968 tapahtumat muistavalle.
Muistot eivät kuitenkaan olleet Turusen päämielenkiinnon kohde.
– Halusin ensisijaisesti selvittää, millaista tiedustelutietoa presidentti Kekkonen sai ennen miehitystä.
– Toinen pääkohde oli tutkia, millainen tilanne oli Itämerellä tuohon aikaan. Nuo valemuistot olivat vasta kolmas asia, tutkija taustoittaa.
Neuvostoliiton toimintaa Itämerellä Turunen kuvaa samantapaiseksi etupiiriajatteluksi kuin koko itäisen sotilasblokin.
– Neuvostoliitto halusi tehdä Itämerestä helpon puolustettavan. Laivastotoimintaa harjoiteltiin kuitenkin myös sitä varten, että kyettäisiin estämään Naton eteneminen Tanskan salmissa ja varmistettaisiin näin myös punalaivaston hyökkäysasemat Pohjois-Atlantille.
Kekkoselle Tsekkoslovakian miehitys oli kova isku. Silloinkin suurvalta riisui naamionsa.
– Kekkonen masentui. Hän koki, ettei Neuvostoliitto ollut informoinut häntä etukäteen. Se osoitti hänelle, ettei sellaista ”luottamusta”, jolle hän idänpolitiikkansa halusi perustaa, todellisuudessa ollut.
– Hän koki elämäntyönsä murentuneen. Miehitys osoitti, ettei niin sanottua rauhanomaista rinnakkaiseloa voinut olla suurvallan ja pienen valtion välillä, jos suurvalta kokee intressinsä uhatuiksi, Turunen sanoo.
Kekkonen kääntyi Tsekkoslovakian tapahtumien jälkeen määrätietoisemmin länteen päin.
– Hän vei läpi Suomen liittymisen Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:hen, vaikka Neuvostoliitto sitä vastusti.
– Myös silloinen pääministeri Mauno Koivisto ymmärsi Tsekkoslovakian tapahtumista, että sosialistisessa Suomessa Neuvostoliitto puuttuisi vielä hanakammin maan sisäisiin asioihin kuin se tuolloin teki, Turunen sanoo.
Turunen laskee tehneensä tutkimustaan kolme vuotta, osin työn ohessa, osin virkavapaalla Maavoimien esikunnasta, jossa hän työskentelee tutkijana.
– Nyt ei ole aika ajatella seuraavaa kirjaa. Tämä veti sen verran hapoille, että pitää keskittyä välillä muihin asioihin, hän naurahtaa.
Turunen kutsuu ”elämänsä tärkeimmäksi tutkimukseksi”.
– Sodistamme on kirjoitettu paljon, mutta muista konflikteista ei niinkään, hän perustelee.
Tärkeäksi Turusen kirjan tekee myös sen ajankohtaisuus Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan takia. Tätä ulottuvuutta käsitellään jälkikirjoituksessa.
– Venäjä väittää myös lähteneensä torjumaan itseensä kohdistunutta uhkaa.
– Myös toteutus on hyvin samankaltainen; eri puolilta maata mentiin yli rajojen, ilman selkeää painopistettä, hän sanoo.
Turusen yhdeksi pääteemaksi nouseekin itänaapurin etupiiriajattelu, jonka takana on loputon pelko lännestä tulevaa hyökkäystä kohtaan.
Tsaarin Venäjällä, Neuvostoliitolla ja nykyisellä Venäjällä on ollut loputon tarve kasvattaa (tätä) etupiiriä, jolle taas on tarvittu uusi suojavyöhyke. Se ei ole loppunut laajennuksiin, vaan on johtanut aina uusiin aluevaltauksiin, niin kauan kunnes se on pysäytetty, hän kirjoittaa.