Kesää kohti mentäessä kasvaa myös toiveikkuus siitä, että koronavirus osoittaisi jälleen kerran rauhoittumisen merkkejä.
Niinhän on käynyt kahtena edellisenäkin vuonna. Ehkä asia on nytkin niin, vaikka tilanne on vähän erilainen.
Erilainen siinä mielessä, että nyt meillä tuntuu olevan käsissä epidemia, joka leviää edelleen vikkelästi ja arvaamattomasti.
Sen puolesta puhuvat viimeisimmät tiedot Essoten suunnasta.
Hyvää tilanteessa on se, että ainakin toistaiseksi täysin rokotetut ja perusterveet ihmiset ovat kuulemma selvinneet suurimmaksi osaksi lievillä tai keskivaikeilla flunssaoireilla.
Huonolta taas kuulostaa se arvio, että rokotesuoja olisi joiltakin jo hiipumassa ja että taudinkuvasta olisi sen takia tulossa taas kerran vakavampi.
Ja juuri kun olin ehtinyt tämän tiedon sulattaa, aloin miettiä, koska tulee viesti, että neljännen kerran pitäisi mennä piikille.
Mikäs siinä sitten jos näin käsketään. Olen tähänkin saakka tehnyt niin kuin minua viisaammat ovat käskeneet ja selvinnyt aika vähällä.
On vähän vaikea päästä yksiselitteiseen ajatukseen siitä, miten tässä tilanteessa pitäisi toimia. Kun tuntuu kumminkin myös siltä, että nyt pitäisi kaikesta huolimatta sinnikkäästi elää elämää, käydä töissä ja paikoissa, osallistua ja viihtyä.
Kaukaiselta kun tuntuu se ajatus, että tätä yhteiskuntaa alettaisiin jälleen pistää säppiin samalla tavalla kuin erityisesti ensimmäisenä koronakeväänä.
Siihen meillä ei taida yksinkertaisesti olla enää varaa.
Toisaalta kuitenkin on jonnekin sisikuntaan pesiytynyt varovaisuus.
Mikäs se tuolla kurkussa karvastelee? Ei kai minulla ole nuha? Uskallanko yskäistä? Pitäisikö tehdä kaiken varalta kotitesti? Ja jos teen, uskallanko luottaa siihen?
Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei sellaisestakaan elämästä tule pitkän päälle oikein mitään. En minä ainakaan jaksa elää jatkuvassa pelossa ja paineessa.
Ei kai tässä muuta voi kuin luottaa siihen, että se kesä vielä sieltä tulee.
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehden päätoimittaja.