"Haluan vain pysyä elossa ja nähdä lapseni varttuvan."
Syyskyyn 2. päivä kaikki muuttui. Se oli päivä, jonka mikkeliläinen perheenäiti Susanna Koistinen tietää muistavansa lopun elämäänsä. Sinä päivänä hän sai diagnoosin ärhäkästä, triplanegatiivisesta syöpäkasvaimesta.
”Se on rintasyöpää.” Koistinen oli varautunut pahimpaan, mutta silti kirurgin sanat tuntuivat mahdottomilta.
–Ensimmäiseksi kysyin itseltäni, että miten näin voi käydä minulle, nuorelle perusterveelle ihmiselle? Seuraavaksi mietin, miten kertoisin tästä pojalleni ja miesystävälleni. En olisi koskaan uskonut, että näin voi tapahtumia minulle.
Koistinen oli löytänyt rinnastaan kyhmyn kuukautta aikaisemmin. Ei mitään muita oireita, ei mitään sukurasitteita. Pelkkä patti, jonka hän huomasi sattumalta lukiessaan iltasatua 9-vuotiaalle pojalleen.
Ajatus rintasyövästä juolahti mieleeni heti, mutta Koistinen syöksi sen mielestään. Satu luettiin loppuun.
Sinä iltana Koistinen ei kertonut asiasta kenellekään, ei edes puolisolleen.
Haluan vain pysyä elossa.
–Otin asian puheeksi vasta seuraavana päivänä. Mietimme yhdessä, että ei se varmasti ole mitään vakavaa, mutta soitin kuitenkin työterveyslääkärille. Minut otettiin samana päivänä vastaanotolle.
Lääkäri tutki rinnan ja totesi, että siitä täytyy ottaa kuvat. Koistinen sai kiireellisen lähetteen mammografiaan ja ultraan.
–Kuvausten jälkeen lääkäri sanoi, että täytyy ottaa koepala. Silloin alkoi oikeasti tuntua siltä, ettei kaikki ole ok.
Kun Koistinen pyydettiin syyskuun alussa kuulemaan diagnoosia, oli hän mennyt vastaanotolle yksin.
Hän oli mennyt sinne terveenä ja työssäkäyvänä nuorena naisena.
Sen sijaan, että olisi kysynyt itselleen kyytiä, päätti Koistinen lähteä matkaan pyörällä.
–Minut hälytettiin paikalle päivää aikaisemmin sovitusta. Kai minä jotenkin ajattelin, että haluavat ilmoittaa minulle nopeammin kaiken olevan kunnossa, päästäisivät minut pälkähästä.
-Vaan toisin kävi. Talutin pyörän kotiin miettien koko matkan sumuisesti, miten minulla voi olla syöpä ja selviäisinkö hengissä.
Hoito käynnistettiin pikimmiten.
Koistinen kävi kerran viikossa sairaalassa sytostaattihoidossa. Sen jälkeen vointi oli usein niin huono, että jo pelkästään sängystä ylös nouseminen tuotti vaikeuksia.
–Vointi pysyi huonona aina pari päivää hoidon jälkeen. Aina kun tuntui siltä, että olo alkaa helpottua, oli vuorossa taas uusi hoito. Kierre ei katkennut.
Sytostaattihoidoista Koistinen kertoo saaneensa lähes kaikki mahdolliset oireet.
–Esimerkiksi väsymystä, pahoinvointia, tunnottomuuden tunnetta käsissä ja jalkapohjissa sekä limakalvojen kuivumista.
Hiukset alkoivat lähteä parin viikon jälkeen hoitojen aloittamisesta. Myöhemmin lähtivät myös kulmakarvat ja ripset.
–Vähän aikaa jaksoin keräillä hiuksiani, mutta sitten kyllästyin. Päätin ajella pääni kokonaan kaljuksi. Hiusten lähtö ei tuntunut niin pahalta, mitä olin kuvitellut. Ostin peruukinkin, mutta en ole käyttänyt sitä.
Viimeiset puoli vuotta Koistisen elämä on ollut jatkuvaa tunteiden vuoristorataa. Kuolemanpelkoakin on ollut.
–Välillä ajattelen, että selviän tästä, mutta joskus sitä oikein havahtuu ajatukseen, että minun elämäni saattaa loppua tähän, hän sanoo ja kuivaa nenäliinalla silmäkulmaansa.
Koistinen päätti jo heti alkujärkytyksen jälkeen, että hän haluaa puhua avoimesti syövästään.
Sillä tavoin hän pyrkii kannustamaan muita naisia tutkimaan rintojaan säännöllisesti ja käymään seulonnoissa.
–Minulla kävi tuuri, koska huomasin kyhmyn ajoissa. Lääkärini sanoi, että tilanne olisi voinut olla ihan toinen, jos aikaa olisi kulunut muutamiakin viikkoja pidempään. Silloin tilanne olisi ollut oikeasti erittäin huono.
Koistinen jakaa ajatuksiaan myös omassa blogissaan. Se on nimeltään Suuskii (ja pysy elossa). Blogi on hänelle keino purkaa ajatuksia, mutta myös hyvä väline päivittää kuulumisia.
–Joskus on vain helpompi sanoa, että käy lukemassa blogista. Voimat eivät aina riitä vastailemaan jokaiselle kuulumisia kyselevälle. Vaikka tietysti on lämmittävää, että välitetään ja kysytään.
Koistinen haluaa huomauttaa, että syövästä ei selvitä taistelemalla. Siitä selviydytään hyvien syöpähoitojen ja kehittyneen lääketieteen avulla.
Syöpäpotilaalla ei ole itsellään keinoja vaikuttaa siihen, miten hoidot toimivat hänen kohdallaan. Siinä eivät taistelutoimet auta.
–Ymmärrän hyvin, että syöpäpotilaista puhutaan taistelijoina. Tiedän myös, että sillä tarkoitetaan vain hyvää. Kyse ei kuitenkaan ole taistelusta. Parantuminen ei ole kiinni omasta tahdostani. Haluankin kiittää Essoten syöpähoitoa hyvästä työstä ja hoidosta.
Syöpää sairastava kaipaa läheisten ja vertaistuen myötäelävää vaikutusta.
–Vertaistuki on todella tärkeää. Se helpottaa oloa. Toki asialla on myös kääntöpuoli. Vertaistukiryhmissäkin näkee toisinaan sen, ettei kaikki mene toivotusti.
Koistisen perhe ja muut läheiset ovat suhtautuneet sairastumiseen niin hyvin kuin tilanteeseen nähden on mahdollista. Läheiset ovat pysyneet rinnalla hyvinä ja huonoina päivinä.
–Toisinkin voisi olla. Mietin itsekin, että osaisivatko kaikki läheiset suhtautua sairastumiseeni. Tiedän käyneen monelle niin, että läheiset syövästä kuultuaan poistuvat takavasemmalle. Onneksi niin ei käynyt minun kohdallani.
Nyt edessä häämöttää kauan odotettu leikkaus. Toimenpiteessä on tarkoituksena poistaa Koistisen oikea rinta kokonaisuudessaan.
–Itse toivon, että rinta todellakin poistettaisiin kokonaan.
Pelottaako leikkaus?
–Kyllä pelottaa. Leikkaus on ratkaiseva tekijä. Rinnan menetys ei tunnu itsessään kamalalta, sillä perheenäitinä kosmeettiset huolet ovat olleet pieniä. Haluan vain pysyä elossa ja nähdä lapseni varttuvan.