Anssi Mehtälä
Yleisradio huolehti jouluviikoilla siitä, että saimme muistella menneitä ankeita aikoja ihan kaksin käsin.
Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarjan lomassa näytettiin vanhempaa Kekkos-sarjaa niin tiuhaan että tuntui kuin olisi palannut 1970-luvulle.
Suomettumisesta eli Neuvostoliiton nöyristelystä tarjoiltiin väkevää todistusaineistoa. Kuumotus puski pintaan, vaikka itse en niistä kuhinoista havainnut kuin ”ole porvari”- ja ”YYA kyllä, EEC ei” -rintanapit, joita näkyi jopa Tipulan kouluneuvostovaalien kahinoissa.
Pätevät sarjat muistuttivat, miksi maksamme Yle-veroa. Ei täällä kenelläkään muulla ole rahkeita eikä edes kiinnostusta vastaavaan.
Sitä vain mietin, että mikä sille suomettumiselle ja matelulle olisi ollut käypä vaihtoehto. Tätä ei kumpikaan sarja ehtinyt pohtia.
Olen ymmärtänyt niin, että viime sodista lähtien me olimme amerikkalaisesti sanottuna kiven ja kovan paikan välissä. Sanomiset ja tekemiset piti punnita tarkkaan.
Niinkin olen ymmärtänyt, että päivänpolitiikassa, oli se ulko- tai sisäpolitiikkaa, ratkaisut tehdään sen hetken parhaan ymmärryksen mukaan.
Jälkikäteen niitä sopii kritisoida, mutta silloin on kyseessä viisauden kaikkein imelin laji, jälkiviisaus. Näin Veikko Huovinen Konsta Pylkkäsen suulla asian määritteli.
Olen katsellut televisiosta kolmattakin sarjaa.
Deutschland 89 kertoo DDR:n viimeisistä ajoista Berliinin muurin murtumisen aikaan.
Sarjassa kuvataan lakonisen tarkasti, kun keinotekoisen valtion terrorikoneiston pikkutekijät yrittävät peitellä tekemisiään ja sinnitellä vallassa diktatuurin sortuessa omaan mahdottomuuteensa.
Sitä meininkiä kun katselee, tulee mieleen että Suomessa me kuitenkin osasimme pelata aika hyvin.
Ei mennyt sodissa itsenäisyys eikä sotien jälkeen menetetty omaa elämäntapaa eikä yhteyttä luontaiseen suuntaamme, Länsi-Eurooppaan.
Ehkä siinä pelissä ei aina päästy parhaisiin tyylipisteisiin, mutta lopputulos ratkaisee.
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehden päätoimittaja.